Olen viettänyt kesälomaa kohta kolmisen viikkoa. Loman alussa tein päätöksen, etten käytä pisaraakaan meikkiä. Tällä hetkellä en edes tiedä missä meikkipussini on. Vapauttava tunne!

Toki olen aiemminkin pärjännyt pitkiä aikoja ilman pakkelikerrosta kasvoilla. Kun kaksosemme olivat pieniä, meikkaaminen ei ollut se ykkösjuttu päivässä. Mutta jos otetaan huomioon ne kerrat, kun en ole ollut elävä kuollut, niin tämän kesäloman saavutus lähentelee vuosikymmenen ennätystä.

Joka-aamuisesta kasvojen maalaamisesta oli tullut tapa, johon olin vain niin totaalisen väsynyt, että päätin armahtaa itseäni. Myös ihoni oli väsynyt kosmetiikkakuormaan. Peitevoidetta, meikkivoidetta, valokynää, puuteria, poskipunaa, ripaus luomiväriä, kulmat kuntoon ja katse esiin ripsivärillä. Huulille vielä hiukan heleää punaa ja päivä voi alkaa. Tätä kuormaa vastaan ihoni alkoi protestoida punoittamalla, kutisemalla ja kuivumalla.

Melkein kolme viikkoa olen porhaltanut menemään ihan naturellina. Käynyt kaupassa, työpaikalla, ravintoloissa ja muuallakin ihmisten ilmoilla. Eikä kukaan ole katsonut minua kieroon, itse en enää edes tiedosta sitä, ettei minulla ole meikkiä ja kasvojen iho on tervehtynyt.

Eilen telkkarissa opetettiin luonnollisen meikin tekemistä. Meikin määrä oli lähes sama kuin näyttävänkin meikin tekemisessä. Mitä järkeä on meikata itsensä meikkaamattoman näköiseksi? Eikö olisi parempi, että ihan oikeasti olisimme meikittömänä ja meikatessamme emme yrittäisi peitellä sitä, että kasvoillamme on meikkiä. Luonnollisuus on kaunista ihan oikeasti, ei sitä tarvitse feikata!

Loma loppuu aikanaan ja minäkin varmasti etsin kadonneen meikkipussini ja turvaudun sen sisältöön aika ajoin. Sen kuitenkin olen oppinut, että itsetuntoni tai arvostukseni ei ole kiinni siitä, onko kasvoillani meikkiä vai ei.