Parisen viikkoa sitten luin Ylen uutissivuilta hilpeyttä herättäneen otsikon: “Tukkeutuneet viemärit auki Zimbabwessa – kaikki vetävät yhtäaikaa”. “Siis mitä häh täh”, kummastelin ja luin eteenpäin. Selvisi, että kuivuuden takia maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Bulawayossa vettä tulee hanasta vain 72 tuntia viikossa. Ja koska ei ole tarpeeksi vettä kuljettamaan “tavaraa” viemäriputkia pitkin, ovat putket tukkeutuneet. Tilanteen laukausemiseksi suunniteltiin sykronoitua vessanvetoa. Edelleen uutinen nauratti, vaikka ymmärsin toki kyseessä olevan vakava asia.

Lueskelin aiheesta lisää CBS:n uutissivuilta. Siellä uutisen taustoihin oli paneuduttu Ylen uutisointia perusteellisemmin. Kävi ilmi, että kaupungin viemäriverkosto on vanhentunut ja paikoin niin huonossa kunnossa, että viemärivesiä lainehtii kaduilla ja ihmisten takapihoilla. Vuosien 2006-2008 hyperinflaation takia köyhyys on lisääntynyt roimasti eikä kaupungilla ole varoja saneerata verkostoa. Köyhyys, kuivuus ja viemäriverkostojen huono kunto vaivaavat koko maata. Pääkaupungissa Hararessa 4000 ihmistä kuoli huonon vesihygienian aiheuttamassa koleraepidemiassa vuosina 2008-2009. Ongelma maassa on siis paljon syvemmällä ja vakavampi kuin vain tukkeutuneet viemärit.

Monet kaupungin asukkaat pelkäsivät kylläkin sitä, että tukoksien avatumisen sijaan huonokuntoiset viemärit pamahtavat paskaksi –kirjaimellisesti. Sen seurauksena ulosteet ja uhat tartuntataudeista leviäisivät vieläkin laajemmalle. Tieto siitä kumpi vaihtoehto, jos kumpikaan, toteutui ei ainakaan minua vielä ole tavoittanut. Ehkäpä sadekauden alku marraskuussa tuo tilanteeseen luonnollisen helpotuksen. Enää uutisotsikko ei kuitenkaan naurattanut.  Ajatuksissa oli sen sijaan päällimmäisenä kysymys: “Miten minä voisin näitä ihmisiä auttaa?”